Pariisin varpunen nousee lavalle vielä kerran

Kun Suomen vanhimmassa teatterissa kajahtavat ilmoille ensitahdit ”Piaf – Jag ångrar ingenting” -esityksestä, siirryn saman tien mielessäni 1900-luvun alkupuolen Pariisiin. Voin hyvin kuvitella chanson-laulaja Edith Piafin esiintyvän yhtä loisteliaan linnamaisessa miljöössä kuin vuonna 1839 rakennettu Åbo Svenska Teater on. Sympaattinen orkesteri luo soitannallaan esitykseen ripauksen autenttista tunnelmaa.

Jukka Aaltosen ohjaama teos ”Piaf – Jag ångrar ingenting” soljuu eteenpäin hittien kuten Sous le ciel de Paris, Milord ja La vie en rose siivittämänä – näyttäen kronologisia välähdyksiä tähden vaiherikkaasta elämästä kuolinvuoteelle asti. Köyhästä katulaulajattaresta kuoriutuu onnekkaiden sattumien kautta suurten lavojen artisti, joka etsii rakkautta ja näkee lähipiirissään paljon kuolemaa. Voimakastahtoista Piafia tulkitsee ÅST:lla Myrskyluodon Maijaakin esittänyt Emma Klingenberg. Osassa esityksistä pääosassa nähdään Sarah Nedergård.

Pääroolin ja hänen hupaisan siskonsa Momonen (Daniela Franzell) lisäksi vain viisi näyttelijää hoitaa taitavasti koko roolituksen. Ja niin, että yleisö pysyy kärryillä, vaikka vaihdot tapahtuvat nopeasti ja monet miesroolit ovat ulkonäöltään pitkiä harmaatakkisia (Peter Ahlqvist). Lisäksi useamman nimi sattuu olemaan Louis.

Esityksen alkupuolella minimalistinen lavastus nojaa lavan syvyysvaikutelman hyödyntämiseen ja tihrustankin lavaa hetken miettien, että tapahtuuko ohuen verhon takana jotain, vai heijastetaanko teos kankaalle kenties videolta. Lavastukset kasvavat myöhemmin tarinan rinnalla, kun pelkistetyt kadut vaihtuvat hienoihin yökerhoihin ja Pariisi New Yorkiin, mutta eivät kuitenkaan vie liiaksi huomiota näyttelijäsuorituksilta. Eivätkä varsinkaan musiikilta.

PIAF – Jag ångrar ingenting, kuva: Pette Rissanen

Kappaleet ovat täynnä Klingenbergin vahvaa tulkintaa ja virheetöntä laulua. Oma suosikkini Hymne à l’amour nostaa jälleen kylmät väreet pintaan ja sopii jännästi nyrkkeilykohtauksen taustalle, missä kuvataan Piafin suurinta rakkautta Marcelia.

Teos on kirjoitettu vuonna 2007 Peter Snickarsin toimesta alunperin Wasa Teaterille, mutta Turun versiossa nähdään lisänä tanssia. Odotettavissa ei onneksi ole mikään varsinainen musikaalirevyy, vaan taustalla nähdään unenomaista liikehdintää, joka sopii tyylilajiin paremmin. Ehkä irrallisin kohtaus on esityksen loppupuolella, kun Piafin valmennettava ja rakastettu Yves Montand esittää huvittavia cowboy-sävelmiä.

PIAF – Jag ångrar ingenting, kuva: Pette Rissanen

Näkemistäni musikaaleista on Piaf kirkkaasti ykkönen. Pidän siitä, ettei repliikkejä laulella ja laulajia on pääosin vain yksi. Vaikka aluksi on hieman outoa, että pariisilaisvarpunen laulaa ranskan sijasta ruotsiksi, kieli istuu käännösmusikaaliin huomattavasti suomea paremmin. Musikaali herättelee minussa suurempaa innostusta mystistä laulajatähteä kohtaan ja haluankin kotona ahmia kaikki hänestä kertovat elokuvat, dokumentit ja äänitykset.

Piaf – Jag ångrar ingenting (suom. Piaf – en kadu mitään) Åbo Svenska Teaterissa 27.1.2018 asti. Esitys tekstitetty suomeksi.

Lisätietoja